Liian ison pala

On yksi selkeä merkki, josta huomaan yrittäväni tehdä liikaa. Sotku.

Toisinaan yritän saada tehtyä jättimäisen projektin vähän liian lyhyessä ajassa, tai monta eri hommaa yhden päivän aikana. Silloin energiaa ei riitä mihinkään muuhun kuin välttämättömään ja jäljet jäävät korjaamatta.

Essee lähtee määräajassa, mutta työpöytä on täynnä muistiinpanoja, aukinaisia kirjoja ja suttupapereita vielä seuraavana päivänäkin. Ruoka valmistuu syötäväksi, mutta likaisten astioiden pino kasvaa ja ylijäänyt ruoka unohtuu laittaa jääkaappiin. Ompelutyöstä tulee käyttökelpoinen, mutta tarvikkeet jäävät lojumaan pöydille ja langanpätkiä löytyy pian joka puolelta kotia.

Asiat kasaantuvat ja yhtäkkiä ennen niin siisti koti näyttääkin kaatopaikalta. En edes ymmärrä, mistä kaikki ne kasaantuvat tavarat tulevat. Juurihan karsin kaapit väljiksi.

Silloin tiedän, että nyt pitää hidastaa. Rahoitan tahtia, kunnes jäljet on siivottu. Kummasti saan taas enemmän ja nopeammin aikaiseksi, kun voin keskittyä käsillä olevaan hommaan ilman, että joudun samalla siivoamaan edellisen sotkuja ja valmistelemaan seuraavaa. Asia kerrallaan, loppuun asti.

Kiire on sotkun alku ja juuri.

Advertisement

Hoitokeinoja rojusokeuteen

Parhaimmillaan pieni annos rojusokeutta on hyväksi. Se on armollista, kaiken ei tarvitse olla tiptop. Toisinaan, erityisesti kaoottisissa elämäntilanteissa, kaipaan kuitenkin kotiini siisteyden tuomaa rauhaa.

Mutta siivoaminen on tylsää, haluaisin tehdä sen vain ohimennen. Rojusokeuden takia en kuitenkaan tiedä mistä aloittaisin ja huomaan sotkut vasta, kun ne ovat rasittavan isoja. Siksi olen löytänyt kikkoja, joilla voin avata silmäni uudestaan.

Vieraat. Kun kutsuu vieraita kylään, alkaa kotiaan katsoa ulkopuolisen silmin. Todennäköisesti huomaan itse sotkuja, joihin vieraat eivät kiinnitä mitään huomiota. Mutta enpä minä pohjimmiltani vieraita varten siivoakaan, vaan itseäni.

Valokuvat. Otin kuvan hienoksi järjestellystä kirjahyllystä, mutta kuvaa katsoessa näin vain viereisen pöydän alta tursuavat johdot. Sain otettua kaveristani mahtavan tilannekuvan keittiössämme, mutta taustan sotkukasat varastivat kaiken huomion kuvan päätähdeltä. Valokuva on puolueeton ja tasapaksu, kamera ei valikoi samoin kuin silmä.

Itsekuri. Rojukasa pitää siivota heti, kun sen ensimmäisen kertaa huomaa. Myöhemmin sille on jo muuttunut sokeaksi. Kun huomaan rojut saman tien, eivät sotkut pääse kasvamaan ylivoimaisiksi pinoiksi. Siivoamiseen menee vähemmän aikaa, koti on raikkaampi ja elämä mukavampaa.

Rojusokeus

Koriste-esineitä karsiessani hämmennyin, en ollut muistanut monen esillä roikkuvan tavaran olemassaoloa! Vaikka näin ne joka päivä. Samaan tapaan, kuin kotinsa ominaistuoksuun turtuu, voi muuttua sokeaksi myös kotinsa rojuille.

Johtosotku television vieressä ärsytti muutaman päivän, sitten se unohtui. Kirjahyllyyn tungettu paperipino näytti jonkin aikaa sotkuiselta, kunnes se sulautui kiinteäksi osaksi hyllyn asetelmaa. Eteisen hyllyn avain-aurinkolasi-huulirasva-ponnari -kasa muuttuu hetkessä niin tutuksi, ettei sitä edes katso.

No mutta hienoa! Sittenhän mitään ei tarvitse siivota, eikö? Mitä haittaa on rojukasoista, jos ne eivät kerran häiritse?

Minäpä väitän, että häiritsevät kuitenkin. Huoneeseen astuessa tulee rauhaton ja epämukava olo, täällä on jotenkin sotkuista. Tunteen aiheuttajaa ei ehkä osaa nimetä, mutta yleistuntu on epämääräinen. Keskittyminen on vaikeaa, kun koko ajan jokin sotku vaatii huomiota. Siivoaminen ei auta.

Kerättyäni turhat koristesälät pois menin olohuoneeseen ja istuin alas. Olo oli samantien hyvä ja rauhallinen. Huone tuntui siistimmältä, vaikken nähnyt mitään konkreettista eroa. Käytyäni läpi työpöydän paperipinot, näytti työpiste niin houkuttelevalta, että istuin kirjoittamaan rästiin jääneitä opiskeluhommia. Vapaaehtoisesti.

Neljäsosa tyhjänä

Viime viikolla pohdin, miksi kaapit tuntuvat nykyään niin helposti täysiltä, vaikka tavaramäärä on vähentynyt. Onko olemassa objektiivista sääntöä siitä, milloin säilytystila on täynnä?

Ammattijärjestäjän haastattelusta bongasin kaappien täyttämiselle yleispätevän ohjeen, kovaa matematiikkaa: kaappi tai laatikko on täynnä, kun tavara täyttää siitä 75%. Vähintään yksi neljäsosa pitäisi aina jäädä tyhjäksi, silloin sisältöä mahtuu myös penkomaan.

Meidän keittiön kaapeissa tavaran määrää mittaava luku olisi tällä hetkellä ehkä 50%, työpöydän laatikoissa komeat 40%. Siksi kuvittelin, että tämä 75% olisi oikein mainiosti hallinnassa joka puolella kotia ja paukuttelin henkseleitäni. Sitten avasin liinavaatekaapin.

Pyyhehylly on niin täynnä, että sen yläpuolella oleva lakanahylly on noussut omilta kannattimiltaan ja lepää pyyherullien päällä. Pussilakanapinon pohjimmaisten olemassaoloa en edes muistanut ja tyynyliinoja riittäisi pienelle armeijalle. Mutta jokainen liinavaate on vaivalla viikattu ja tungettu siististi paikoilleen. Siisteys on peittänyt sen faktan, että kaappi on liian täynnä.

Otin avuksi nyrkkisäännön, neljäsosa tyhjäksi. Karsiminen oli helppoa, kun mielessä oli konkreettinen tavoite. Nyt kaappi näyttää paljon paremmalla ja ennen kaikkea toimii sujuvammin. Seuraavaksi sovellan toista objektiivista ohjetta: kaksi liinavaatesettiä per käyttäjä ja yksi vieraille. Mutta ihan vielä ei ole jatkotyhjennyksen aika. Ensin haluan nauttia tästä hetkestä.

Kaikki eivät halua pyrkiä kohti minimalismia, mutta kukapa nauttisi sotkukasoista tai hankalasti käytettävistä kaapeista. Kun on tärkeintä saada tavaramäärä sopivaksi käytössä olevaan tilaan, riittää neljäsosa tyhjänä -sääntö hienosti. Totisemman minimalismin tavoittelija voi pitää 75% rajausta hyvänä alkuna.

Tänään en ostanut: rikkaimuri

Keittiömme lattialle ilmestyy aika ajoin muruja. Eteiseen taas kertyy pikkukiviä, hiekkaa ja roskia. Imurimme on iso ja kömpelö. Sitä ei jaksa kaivaa siivouskomerosta pikkuhommaa varten. Kerran vietin mukavaa lauantaipäivää selaillen blogeja. Useissa niistä pyöri yhteistyökampanja erään varrellisen 2-in-1 rikkaimurin kanssa. Tuonhan minä tarvitsen!

Rikkaimurin luvattiin olevan kevyt, ketterä ja kaunis. Sitä kehtaisi pitää esillä käyttövalmiudessa, se sopii sisustukseen! Siivoamisesta tulisi helppoa ja nopeaa. Puhtauttaan kiiltelevät lattiat odottavat vain yhden ostoksen päässä. Meidän keittiöstä tulisi ikuisesti siisti, hyvästi murut ja hiekanjyvät!

Ystäväni sai kyseisen imurin lahjaksi ja pääsin kokeilemaan sitä tositoimissa. Imuri ei olekaan mitenkään erityisen kaunis, se näyttää imurilta. Ystävä oli piilottanut sen verhon taakse. Blogeja lukiessa olin vain uskonut ylistyssanoja, enkä ollut pysähtynyt todella katsomaan tuotetta. Onko se minun mielestä kaunis? Ei. Sopiiko se meidän sisustukseen? Ei.

Käyttökokemus ei ollut lainkaan niin ketterä kuin oli luvattu. Möhkälemäinen suulake ei mahdu kapeisiin koloihin, imuri on yllättävän painava ja siten kömpelö. Imuteho ei päätä huimaa ja akku loppui ennen kuin keittiö oli imuroitu.

Järkäleimurin putki mahtuu pieniinkin koloihin ja sen kädessä pidettävä osa on kevyt, sillä paino rullaa lattialla. Kymmenenkin vuotta vanhan laitteen imuteho voittaa rikkaimurin mennen tullen, eikä töpselistä lopu virta.

Päätin, etten osta rikkaimuria. Säästin satasen.

Mutta mites ne murut keittiön lattialla? Ei isoa imuria edelleenkään kukaan jaksa kaivaa komerosta pikasiivousta varten. Ratkaisu asui samassa komerossa imurin kanssa, aivan nenän edessä. En ymmärrä, miksi olin unohtanut tämän lapsuudesta tutun vakiojutun.

Harja ja rikkalapio. Nyt nämä ovat tehokäytössä ja keittiö muruton.

(kuva täältä)

Suhteellinen säilytystila

Kotonamme ei tunnu enää olevan lainkaan säilytystilaa.

Ostin kirpputorilta tarjottimen. Sille on usein tarvetta ja ajattelin sen mahtuvan keittiöömme mainiosti. Olen kantanut viimeisen vuoden aikana keittiötavaraa kierrätykseen kaksi banaanilaatikollista ja useita pienempiä eriä. Pois laitettujen tilalle on muuttanut vain kaksi esinettä, mutteripannu ja raastinrauta. Kaikella logiikalla siis yhden tarjottimen pitäisi sopia karsittujen tavaroiden jättämään tyhjiöön. Mutta kodinjärjestelyn matematiikka ei olekaan yksinkertaista.

Käsitykseni siitä, milloin kaappi on täynnä, on muuttunut.

Ennen täyden mittari oli mielestäni se, saako kaapin oven tai laatikon sujuvasti kiinni. Nykyään pidän sopivana tilannetta, jossa jokaisen tarpeellisen esineen voi laittaa paikoilleen ja ottaa esiin helposti, vaikka yhdellä kädellä. Kaupassa, hienojen ja tarpeellisten esineiden äärellä, huomaan usein ihmetteleväni, minne tuokin muka meillä mahtuisi. Vaikka olisin juuri edellisenä päivänä kantanut tuplasti isomman tavaran pois.

Mitä enemmän tavaraa raivaan pois, sitä enemmän rojua huomaan omistavani.

Keskinkertainen meikkivoide

On ihan normaalia, jos meikkipussistani löytyy neljä avattua meikkivoidetta. Hamstraan jokaisen kohdalle osuvan kiinnostavan yksilön, sillä etsin sitä täydellistä. Uutta ostaessa en mieti, kuinka monta vastaavaa jo lojuu käyttämättömänä kotona. Jos en heittäisi säännöllisesti puolitäysiä purnukoita kylmästi roskiin, olisin jo hautautunut niihin.

En ole innokas kosmetiikkaharrastaja, meikkaan vain vähän. En kaipaa vaihtelua tai kokeiluja kosmetiikan saralla, vaan haluan vain löytää sen yhden luottotuotteen. Silti tai juuri siksi olen kuluttanut aivan liikaa rahaa meikkivoiteeseen. Toisinaan ostan halpoja ja silloin tällöin panostan johonkin kalliimpaan. Eikä mikään ole ollut täydellinen, kaikki keskinkertaisia.

Mutta, nyt jokin on muuttunut.

Havahduin siihen, että eräs keskinkertainen meikkivoidetuubi tyhjeni. Ei auttanut purkin auki leikkaaminen eikä kaapiminen. Pengoin läpi varastot ja meikkipussit olettaen, että jostain hyppäisi esiin puolikäytetty purnukka. Vaan eipä hypännyt. Meikkivoide oli ihan oikeasti koko talosta loppu.

Joskus olisin kauhistunut, mutta en enää. Ripsiväri riitti mainiosti luentopäivään. Todellinen minimalisti ehkä päättäisi tämän tarinan siihen, kuinka huomasi elämän olevan ihanaa myös luonnontilassa ja jatkoi onnellisena ilman meikkivoidetta. Mutta minäpä en ole niin perusteellinen ja ostan uuden todennäköisesti pian. Meikkaaminen ei ole välttämätöntä, mutta onhan se mukavaa.

Opin, että yhdelläkin pärjää, eikä sen tarvitse olla täydellinen. Keskinkertainen on riittävä. Yksinkertaisempi kosmetiikkaelämäni on huomaamatta edennyt niin pitkälle, että turhia purnukoita ei enää pyöri nurkissa. Meikkivoide voi ihan oikeasti loppua. Pieni arkipäiväisyys useimmille, valtava harppaus minulle.

Siistimisen ärsyttävin vaihe

Kun päätän siivota rojupesäkkeen, tartun hommaan innolla. Roskat lentävät roskiin, kierrätettävät omaan laatikkoonsa ja ehdottoman varmasti tarpeelliset tavarat takaisin paikoilleen. Kaappi tai hylly näyttää taas siistiltä ja elämä hymyilee. Sillä selvä!

Vai onko? Ei ole siivoaminen noin helppoa, ei. Jäljelle jää aina pino epämääräistä sälää. Sellaista tavaraa, josta ei haluaisi luopua, mutta jolle ei myöskään ole selkeää paikkaa. Tässä kodittoman sälän vaiheessa meinaan aina luovuttaa. Tekisi mieli vain lykätä yksinäiset esineet laatikkoon ja käydä ne läpi myöhemmin.

Niin olen tehnytkin, usein. Juuri siksi meidän kodista yhä löytyy niitä rojupesäkkeitä. ”Sitten myöhemmin” -tavara on jäänyt lojumaan pöydille ja siivouskiireessä se on tungettu takaisin mihin tahansa tyhjään koloon.

Mitään vippaskonstia hankalan sälän kesyttämiseen en ole keksinyt. Ei auta kuin purra huulta ja tehdä järjestelyprojekti loppuun asti. Asiaa helpottaa, jos kerralla ottaa käsittelyyn vain sen kokoisen alueen, jonka tietää ehtivänsä käydä läpi viimeistä hiuspinniä myöten. Koko kaappia ei tarvitse siivota kerralla, yksi hyllykin riittää.

Liian hieno muistikirja

Kaapissani on lojunut kohta kymmenen vuotta eräs tyhjä muistikirja. Sain sen aikoinaan tuliaisiksi Tunisiasta. Se on päällystetty kivalla kankaalla ja sen sivut ovat käsintehtyä paperia. En ole hennonnut vuosien mittaan ottaa kirjaa käyttöön, koska se on niin hieno. Olen aina odottanut parempaa tai tärkeämpää tilaisuutta. Ja kantanut sitä mukanani muutosta toiseen.

Tämä syksy toi mukanaan erään kiinnostavan projektin, jossa teen muistiinpanoja ja suunnitelmia perinteisesti paperille. Tarvitsin siis muistikirjan. Olin fiksu, enkä ostanut uutta, sillä muistin kotona odottavan ylitsepursuavan muistikirjalaatikon. (Kyllä, tyhjiä kirjoja on kertynyt meille kokonainen laatikollinen, tämä yksilö ei suinkaan ole ainoa.)

Laatikkoa penkoessani suurin osa kirjoista tuli hylätyksi, koska ne ovat liian kivoja. Loput hylkäsin, koska ne ovat liian rumia. Jaahas, ei meiltä löytynytkään sopivaa. Puin takin lähteäkseni käymään kirjakaupassa. Sitten turhauduin, miksi säilön laatikollista muistikirjoja, jos niitä ei voi käyttää?!

Valitsin kivojen kirjojen joukosta sen Tunisiasta tuodun ja kirjoitin etusivulle tussilla SYKSY 2014. Hetkeksi kauhistuin. Syksyn jälkeen tämä kymmenen vuotta hartaudella säilötty kirja on mennyttä. Paperiroskaa.

Seuraavana päivänä kaivaessani kirjaa esille palaverissa tulin iloiseksi. Sain tehdä muistiinpanoni hienoihin kansiin kauniille paperille. Kulutan tähän projektiin ison osan vapaa-ajastani, jos kyseinen työ on kerran niin tärkeää, on se myös hienon muistikirjan arvoista.

Loppujen lopuksi muistikirja on tehty käytettäväksi, ei säilöttäväksi.

Hidas muutos

Tällä viikolla minua ilahdutettiin yllätysvierailulla, harvinaista herkkua! Tämäkään ystävä ei ollut käynyt kylässä pitkään aikaan.

”Onpas täällä jotenkin…. järjestelmällistä!”

”En ollut tajunnutkaan, että teidän koti on näin iso”

”Miten tämäkin tila on nyt näin siisti, ennenhän tämä muistutti varastoa”

Tavaranvähennysprojekti on ollut pitkä ja hidas. Verkkaiseen tahtiin vähenevän rojun keskellä eläessä ei muutosta aina huomaa. Siksi oli erityisen ihanaa, kun ystävä kävi ihmettelyllään muistuttamassa siitä, miten iso muutos täällä todella on tapahtunut.

Harmi, etten ole ottanut prosessista kuvia, sillä niistä muutoksen näkisi itsekin selkeästi. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Matkaa on vielä jäljellä.