Toimivan keittiön paras puoli

Vuosia sitten päätin ottaa tavaksi siivota keittiön tason joka ilta. Tiskata tiskit, laittaa irtosälän paikoilleen ja pyyhkäistä pinnat kostealla rätillä. Sinnikkyyden, itsekurin ja päättäväisyyden avulla tapa juurtui osaksi arkea satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta sellaiseksi mukavaksi, vasemmalla kädellä huomaamatta suoritettavaksi rutiiniksi keittiön iltasiivous ei muuttunut koskaan.

Päivän mittaan kyttäsin tiskipöydälle kertyviä tiskejä ja tahroja vihaisena rätti kädessä, sillä ajattelin jo kauhulla illan urakkaa. Kiukuttelin itselleni ja muille sotkuista. En edes uskaltanut ajatella ulottavani siisteysvaatimusta ruokapöydälle, jossa asui jatkuvasti kasa epämääräistä sälää, jolle ei ollut muutakaan paikkaa. Keittiössä ei tehnyt mieli viettää aikaa ja suurin osa aterioista syötiin joko television ääressä tai lavuaarin yllä.

Uudessa kodissa tilanne on kääntynyt päälaelleen. Keittiöstä on tullut kodin sydän, sellainen joka vetää puoleensa joka käänteessä. Ateriat syödään pöydän ääressä istuen, jopa kiireisten aamujen aamiaiset. Ruokaa kokataan aivan uudella antaumuksella, koska se on helppoa. Ompeluprojektien kaavoitustöitä ei enää tarvitse tehdä lattialla, sillä keittiön ison pöydän saa tyhjäksi hetkessä.

Suurin syy muutokseen on ollut tiskikone. Hyvänä kakkosena tulee kuitenkin muuton tuoma mahdollisuus aloittaa tyhjästä, sillä se mahdollisti keittiön järjestämisen toimivaksi. Purin muuttolaatikoista hyllyille tavaraa vain sen verran, kuin niihin kätevästi mahtui. Käyttöastiat ovat käden ulottuvilla, tasot tyhjiä ja kattilat napattavissa yhdellä kädellä. Jätin kaappeihin myös runsaasti tilaa ruualle, jotteivät ruisleivät enää pyörisi työtason tukkeena. Ne tavarat, jotka eivät mahtuneet sulavasti kaappeihin kärräsimme kierrätykseen.

Ja kas, pahimmankin sotkun siivoaa alle vartissa.

Parasta tässä ei kuitenkaan ole siisteys, vaan helppouden tuoma mielenrauha. Pöydälle unohtuneet tiskit tai murut eivät enää suututa. Jos illalla väsyttää, menen nukkumaan, enkä jää siivoamaan tiskipöytää. Nyt tiedän keittiön sotkun olevan niin pieni ongelma, ettei sen vuoksi kannatta menettää yöuniaan.

Advertisement

Reunoilta keskelle

Vuosia sitten, kun ensimmäistä kertaa havahduin tavarapaljouden rasittavuuteen, lainasin kirjastosta tavaran vähentämistä käsittelevän kirjan. En muista sen nimeä, muistan vain, että siinä toisteltiin paljon sanaa ”roju” ja neuvottiin aloittamaan urakka reunoilta. Ensin pitäisi siivota kaapit ja pölyiset nurkat, vasta sitten näkyvät hyllyt ja aivan viimeisenä eniten käytetyt alueet.

En totellut ja aloitin rojun karsimisen keskeltä, koska halusin välittömiä tuloksia. Ja se toimi. Olohuoneen näkyvimmällä paikalla olevan kauniin hyllykön siiteys ja käytännöllisyys ilahdutti joka päivä. Pian halusin siivota seuraavankin paikan ja lopulta aiemmin vastenmielinen toiminta, karsiminen, oli muuttunut palkitsevaksi. Kävin jopa kaappien perimmäisten nurkkien kimppuun innolla. Sitten aloitin kierroksen alusta, rojua lähti kerros kerrallaan.

Tänä keväänä, täysin vahingossa, toteutimme reunoilta keskelle -periaatetta muuttokuorman purkamisessa. Aloitimme täyttämällä kaapit sopivan täyteen, seuraavaksi otimme kohteeksi hyllyt ja lopuksi täysin näkyvillä olevat säilytystasot. Lopputuloksena kaikki kodin säilytystila oli täytetty sopivan väljästi ja kaikki tärkeimmät tavarat olivat saaneet paikkansa. Täydellistä.

Urakka ei kuitenkaan ollut valmis niin helpolla. Keskellä olohuoneen lattiaa lojui vielä iso kasa epämääräistä irtotavaraa. Hetkeksi vaivuin epätoivoon, onko meillä todella näin paljon ylimääräistä rojua. Aikani murjotettuani löysin kuitenkin hopeareunuksen: onneksi ne ovat siinä keskellä lattiaa! Alan vihdoin ymmärtää vuosia sitten lukemani neuvon nerokkuuden.

Mikäli peränurkkien säilytystiloja ei jo olisi täytetty tärkeällä käyttötavaralla, kippaisimme todennäköisesti kaiken sekalaisen rojun sinne. Silloin usein käytetyille tavaroille jäisi huomattavasti vähemmän tilaa ja kaikki säilytystila pitäisi tunkea täpötäyteen. Kotimme kaapeista olisi voinut tulla sellaisia, joiden ovi pitää avata varovasti, mikäli haluaa välttää rojuvuoren alle hautautumisen.

Kasa on edelleen keskellä lattiaa, ongelmaa ei siis ole ratkaistu. Mutta ainakin voin tuota röykkiötä katsoessani tuntea helpotusta siitä, ettei se piileksi kaapeissa. Näkyvillä olevaan epäkohtaan on helpompi tarttua.

Vain yksi

Muuton ajaksi valitsin käyttööni yhden ulkovaatekerran. Yhden takin, yhden pipon ja huivin, yhdet kengät ja yhden laukun. Normaalisti eteisessä roikkuu aktiivikäytössä useampi kappale jokaista, sillä vaihtelen ulkovaatteita sekä sään, että muun pukeutumisen mukaan. Tällä kertaa pärjäsin vain yhdellä kolme viikkoa.

Vastoin odotuksia, vaihtoehtojen puute ei köyhdyttänytkään aamujani vaan helpotti niitä. Ovesta ulos lähteminen oli huomattavasti yksinkertaisempaa, kun ulkovaatteiden pukeminen ei edellyttänyt päätöksiä ja valintoja. Takki niskaan, laukku olalle ja ulos. Siinä se.

Vain yhtä käyttäessä vaatteiden muunneltavuus nousi uuteen arvoon. Kevytuntuvatakki toimi irrotettavana vuorena ja helpotti kevättalven vaihtelevissa säissä tarkenemista. Kenkiä käytin säästä riippuen sekä villasukkien kanssa että ilman. Vilttimäinen huivi oli kylminä päivinä kääritty tiukasti kaulalle, lämpiminä se taas roikkui viitaamaisesti avoimena takin päällä ja viimassa laskostin sen hupuksi.

Innostuin aamujen helppoudesta niin, että karsin samantien ulkovaatevarastoani radikaalisti. En aivan päässyt tilanteeseen, jossa kutakin vaatetta olisi vain yksi vuodenaikaa kohti. Mutta näinkin on hyvä. Toisille vain yhdet ulkovaatteet ovat arkipäivää, minulle silmiä avaava kokemus.

Kaksi kirpparipöytää: hitti ja huti

Tänä talvena olen vuokrannut itsepalvelukirpputorilta pöydän kahteen otteeseen. Ensimmäinen reissu oli menestys, toinen surkea floppi. Lopputulokseen johtaneet syyt eivät kummoista päättelykykyä vaatineet. Avaintekijänä kaikessa oli aika.

Menestyksekäs kirpparipöytä tuotti viikossa useita satasia ja tavaraa lähti kolme ikea-kassillista. Syväluottaava analyysini onnistumisen syistä:

• Paikka on yksi kaupungin suosituimmista
• Osasin toivoa hyvää pöytää, sillä kirppari oli jo tuttu asiakkaan näkökulmasta
• Ehdin keräillä myytäviä juttuja kokoon vähitellen, sillä jonotin paikkaa kolme kuukautta
• Varasin aikaa tuotteiden huoltamiseen (pesu, silitys, nappien ompelu, nyppyjen poisto…)
• Tunsin kirpparin yleisen tyylin, tiesin mikä juuri siellä myy
• Hintani olivat kohtuulliset naapuripöytiin verrattuna
• Kävin myyntiviikon aikana muutaman kerran viemässä täydennystä, siistimässä pöytää ja tarkastamassa hinnoittelua

Hyvästä kokemuksesta innostuneena, muuton varmistuttua halusin taas kirpparille. Varasin paikan upouudelta itsepalvelukirpputorilta, joka näytti kuvien perusteella ihanan väljältä. Isoin houkutin oli edullinen pöytävuokra ja nopea saatavuus. Sain paikan kahden päivän varoitusajalla.

Tällä toisella reissulla tienasin juuri ja juuri pöytävuokran hinnan takaisin, voittoa tuli kymppi. Tavaraa myin yhden kauppakassillisen ja myymättä jäi täysi ikea-kassillinen. Surkeasta menestyksestä voin syyttää vain itseäni:

• En ehtinyt kerätä kunnolla myytävää, haalin viimeisenä iltana myyntikassiin ”edes jotain”
• Vaatteiden huolto jäi pesun tasolle
• Asiakkaat eivät vielä olleet löytäneet uutta kirpparia, puolet myyntipöydistäkin ammottivat tyhjinä
• Tavarani olivat väärän tyyppisiä juuri täällä myytäväksi
• Huomattuani virheeni en ehtinyt korjata sitä etsimällä kyseisen kirpparin henkeen paremmin sopivaa myytävää, jälkeenpäin sitäkin löytyi

Otinpahan opikseni. Seuraavalla kerralla lähden myymään vain tutulle kirpparille ja vain, jos myytävää tavaraa todella löytyy.

Luulin tarvitsevani

Olen jo pitkään kuvitellut, että jokainen nainen tarvitsee hiuspannan, jolla saa hiukset kätevästi pois kasvoilta niitä pestessä tai meikatessa. Käyttäväthän naiset niitä kaikkialla: elokuvissa, naistenlehdissä, blogeissa ja mainoksissa. Vaikka hiukseni olivat niin pitkät, että lyhimmätkin ylsivät helposti ponnarille, uskoin vakaasti tarpeen koskevan myös minua.

Ostin joustavasta kankaasta tehdyn ruman hiuspannan. Yritin käyttää sitä, mutta pian se jo unohtui laatikon pohjalle. Uskoin pannan jääneen käyttämättä vain siksi, että se oli niin ruma. Myöhemmin ostin toisen trikoopannan, valkoisen ja pehmeän.  Viikon päästä myös uusi panta kuitenkin lojui käyttämättömänä laatikon pohjalla. Pari vuotta myöhemmin, rojuja raivatessa, heitin tuplakappaleen pois ja otin iloisena valkoisen pehmoisen pannan taas käyttöön. Tätähän minä tarvitsen! Vaan enpä tarvinnut, edelleenkään.

Äskettäin leikkasin hiukseni niin lyhyiksi, että pisimmätkään kutrit eivät pysy ponnarilla ilman pinniviritelmiä. Kasvoja pestessäni turhauduin hiusten kastumiseen, kunnes muistin tavarankarsimiskierroksilla säästetyn valkoisen pannan. Tällä kertaa todella tarvitsin sitä ja vasta nyt siitä oli oikeasti hyötyä. Tunsin itseni hölmöksi, kun tajusin miten olin aiemmin yrittänyt tarvita esinettä, jolla ei ollut minulle mitään käyttöä. Vain siksi, että kuvittelin sen kuuluvan jokanaisen kauneudenhoitoon.

Onkohan kodissamme muitakin esineitä, joita vain luulen tarvitsevani? Sellaisia, joita emme käytä, mutta joita ei myöskään voi heittää pois, koska ne ”kuuluvat jokaiseen kotiin”.

Motivaatiopula

Vuoden alussa lupasin itselleni, että karsimme tavaroistamme pois vielä noin puolet. Ajatus oli innostava, vähemmän tavaraa ihanaa! Todellisuus alkaa vähitellen valjeta. Tällä kertaa tavaran vähentäminen ei olekaan ihan helppoa. Kaikki kotonamme oleva on käyty jo joskus läpi ja todettu silloin säilyttämisen arvoiseksi.

Ensimmäisillä karsimiskierroksilla tavaraa lähti paljon. Yhdessä iltapäivässä saatoin saada helposti kerättyä kokoon yhdestä huoneesta useamman kassillisen turhaa rojua. Muutos oli silminnähtävä, tavaravuorten katoamisen huomasivat vieraatkin.

Tällä kertaa karsiminen tuntuu nyhjäämiseltä. Ensimmäinen pikakierros kodin läpi tuotti laihan tuloksen: yksi banaanilaatikollinen. Kirjahyllyä tutkailemalla löysin kaksi luovutettavaa kirjaa, vaatekaapista poistui yksi mekko, astiakaapista kaksi lasipulloa. Muutos on pieni, hädin tuskin huomattava.

Tänään yritin ottaa kohteekseni työpisteen hyllykön, eikä se ollut mikään menestystarina:

• Kolme kansiota, kuukausi sitten järjestettyjä – ei karsittavaa
• Tietokoneen kaiuttimet, jatkuvassa käytössä – ei karsittavaa
• Pieni laatikollinen cd-levyjä – joutavat kiertoon, kunhan ensin joku kopioisi ne tietokoneelle talteen
• Laatikollinen poissa käytöstä olevia koristeita – kaksi turhaa esinettä, mutta laatikon koko ei siitä muutunnut
• ”Aktiivikäyttöpino”, eli se pino, johon kerätään käytössä olevat paperit ja muistivihot – viisi turhaa paperia ja yksi vanhentunut kalenteri
• Minilaatikosto elektroniikalle – kaksi turhaa usb-johtoa

Tämä karsintakierros muistuttaa vaellukselle pakkaamista: grammanviilausta. Jokaista esinettä pitää harkita tarkkaan ja jokaisesta grammasta luopumisella on väliä. Pienistä puroista kasvaa suuri virta ja sinne tänne hajaantuneista rojuista kertyisi takuulla iso kasa.

Mutta mistä löytäisi motivaation tähän hitaaseen ja tylsään työhön, jossa palkintoa ei näekään saman tien.

Rojut ulos ovesta -suunnitelma

Viime viikolla pohdin lahjoittamisen ja myymisen hyviä ja huonoja puolia. Tällä viikolla olen vihdoin päässyt ajatuksissani konkretian tasolle. Eteisessä kasvavalle, ”kiertoon”- merkityistä nyssäköistä koostuvalle vuorelle on tehtävä jotain.

Halutut merkkitavarat myyn nettikirppiksellä. Siellä on normaalia, jopa edullista pyytää käytetystä takista 70 euroa. Normaalilla kirpputorilla saisin samasta takista ehkä hyvänä päivänä 15 euroa. Merkkitavaroita, jotka ovat jääneet käyttämättä löytyy kaapistani tasan kolme. Mikään suuri urakka niiden myymisessä ei siis ole.

Uudet, uudenveroiset ja trendikkäät tuotteet myyn itsepalvelukirpputorilla. Pöytävaraus alkaa muutaman päivän päästä, tavarat ovat vieläkin hinnoittelematta. Näistä tuotteista pyydän kohtuullisia hintoja, 0,50-10 euroa. Pöydän tuotto ei tule päätä huimaamaan, vaikka saisinkin lähes kaiken myytyä. Lähinnä tämän projektin arvo on henkinen, juuri ostetusta 20 euron hameesta luopuminen ei harmita niin paljon, jos saan siitä kirpparilla edes sen 2 euroa.

Muuton alla luovumme myös useammasta huonekalusta. Hienoimmat ja tärkeimmät mahtuvat uuteenkin kotiin, mutta muutama ikea-tavara ja ”ihan kiva” joutaa pois. Kutsun jonkin kierrätys/hyväntekeväisyys -firman hakemaan päältä pois ne huonekalut, jotka heille kelpaavat. Loput lahjoitan pois oman alueemme facebook-kirpputoriryhmässä ilmaiseksi tai suklaalevyä vastaan.

Ehjät ja siistit pikkutavarat lahjoitan timmisti pakatuissa laatikoissa ja nyssäköissä pois. Kärrään ne itse paikan päälle, ilmaiset noutopalvelut kun koskevat vain huonekaluja.

Lopulta jäljelle tulee todennäköisesti jäämään pieni kasa tavaraa, joka ei kelpaa lahjoitettavaksi, mutta ei ihan kuulu kaatopaikallekaan. Tämä kohta jää vielä kysymysmerkiksi. Joudun sivistämään itseäni hieman lisää ja ottamaan selvää kelpaavatko ne rojut esimerkiksi askartelumateriaaliksi johonkin. Mutta sen murheen aika on sitten, nyt en vielä edes tiedä mitä kaikkea tähän viimeiseen pinoon päätyy.

Lahjoittaisinko vai myisinkö?

Tavaroiden vähennysprojekti ei suinkaan lopu siihen, että tarpeettomat tavarat saadaan erotettua tarpeellisista. Roju pitää saada ulos asti kotoa. Tällä hetkellä pyörittelen päässäni vaihtoehtoja roskis, lahjoitus ja myyminen. Kaatopaikka kuulostaa houkuttelevan helpolta, mutta ekologisesti ajatellen ei ole vastuullista kipata käyttökelpoista tavaraa tukkimaan jätelaitoksia. Tavoitteena on, että omaan kierrätyspisteeseensä päätyvät meiltä vain täysin käyttökelvottomat rojut, joita kukaan ei halua edes korjata. Mutta sitten tulee vastaan se vaikeampi kysymys, mitä teen tälle kaikelle käyttökelposelle tavaralle, joka on muuttunut rojuksi vain minulle. Lahjoitanko vai myynkö?

Lahjoittaminen

Ah, niin ihanan helppoa. Kun aloittelin rojun raivaamista, kärräsin pienen pakettiautollisen siististi pakattuja pahvilaatikoita suoraan pelastusarmeijalle. Erottelin joukosta pois vain selkeät roskat, eli rikkinäiset esineet ja ikivanhan elektroniikan. Yhdessä iltapäivässä valtava vuori tavaraa oli poissa kodistani, mikä helpotus. Kaiken lisäksi sain vielä hyvän mielen, kun ajattelin tavaroistani olevan hyötyä tarvitseville. Joukossa oli paljon esineitä, joiden tiesin varmasti menevän hyvin kaupaksi. Silti en harmitellut ”menetettyjä” rahoja tippaakaan. Olisin voinut vaikka maksaa siitä, että joku ottaa tarpeettomat laatikot käsistäni.

Jälkikäteen ymmärsin, että joukkoon eksyi kuitenkin myös paljon käyttökelvotonta tavaraa. Vaikka itse voisin vielä käyttää hieman nuhjaantunutta paitaa, ei kukaan osta sitä kirpputorilta. Ei tässä maailmassa, jossa tavaraa on yllin kyllin. Rojustani eroon hankkiutuminen oli todennäköisesti pelastusarmeijalle myös ikävä rasite. Viime vuosina olen törmännyt useampaan artikkeliin, joissa kerrotaan miten vaatelahjoitusten laatu on heikentynyt ja iso osa lahjoituksista päätyy jätteeksi. Nykyään kysyn itseltäni jokaisesta lahjoitettavasta esineestä, suostuisinko itse ottamaan tämän vastaan.

Täältä löytyy kattava lista siitä, mitä tehdä vaatteille ja kodin tekstiileille, jotka eivät kelpaa edes uffiin.

Myyminen

Omien vanhojen tavaroiden myyminen on ihana tapa tienata rahaa. Kotiin ilmestyy tilaa, turha roina häviää ja siinä samalla vielä tienaa. Lisäksi tavaran tietää varmasti päätyneen käyttöön, onhan seuraava omistaja kokenut sen jopa rahan arvoiseksi. On mukavaa, kun joku muukin arvostaa minun vanhoja rojujani. Kirpputorilla kököttäminen on myös mainio tapa oppia, mitkä tavarat on helppo kierrättää ja mitkä eivät. Tieto helpottaa lahjoituspäätöksiä, muutaman kirpparikeikan jälkeen osaan arvioida lennosta kannattaako jokin tavara lahjoittaa, vai hävittää. Uusia tavaroita hankkiessa näen tavaran kirpputorin pöydällä ja arvioin sen kierrätysarvoa, eli jatkuuko tavaran elämä enää sen jälkeen, kun en itse sitä tarvitse.

Myyminen on kuitenkin vaivalloista. Tienatut rahat ovat usein vain hiluja vaivannäköön nähden. Nykyisessä tavaratungoksessa kirpputoribisnes pyörii täysin ostajien ehdolla. Tavaraa on liikaa, turhasta eroon pyrkiviä on paljon. Vaikka omat tuotteet olisivat ihan hyviä, eivät ne välttämättä mene kaupaksi. Hinnoittelu on vaikeaa. Tunnearvoa ei voi mitata rahassa, siksi lahjoitan tärkeämmät esineet mieluummin ilmaiseksi, kuin alan pyytämään niistä jotain riittämätöntä hintaa.

Uuden vuoden lupauksia olosuhteiden pakosta

Yleensä sitoudun elämää parantaviin päätöksiin silloin, kun on niiden aika, en kalenterikuukausia mukaillen. Tällä kertaa muutoksen aika sattuu olemaan nyt, vuoden vaihteessa. Tein kaksi päätöstä.

Vähennän tavaran määrän noin puoleen nykyisestä

Tämän vuoden aikana meillä on edessä muutto. Uutta asuntoa ei vielä ole löytynyt, mutta toivotun sijainnin ja taloudellisen tilanteen huomioon ottaen uusi koti tulee olemaan nykyistä noin puolet pienempi. Tällä hetkellä tavaran määrä on asettunut melko lailla sopivaksi tähän ympäristöön, mutta neliöiden puolittuminen vaatii radikaalia vähennysprojektia. En voi turvautua aiempaan tottumukseen, eli hitaaseen, kerros kerrallaan tapahtuvaan tavaran vähentämiseen. Nyt puolet omaisuudesta pitää saada kiertoon muutamassa kuukaudessa. Haastetta riittää, sillä jokainen esine on jo kertaalleen käyty läpi ja päätetty säästää.

Leikkaan menoista pois kolmasosan

Pari vuotta sitten huomasin talouteni lähteneen huolestuttavaan mahalaskuun. Tuloja oli vakityön ansiosta mukavasti, mutta palkka hupeni parissa päivässä lähinnä turhuuksiin ja edellisen kuun velan maksamiseen. Marraskuun palkka oli käytetty jo lokakuussa. Pikaisen ryhtiliikkeen ansiosta sain talouden raiteelleen ja velat nolliin. Innostuneena uudesta vapaudesta vaihdoin täysipäiväiseen opiskeluun ja elin puolikkailla tuloilla rikkaampaa elämää, kuin koskaan aiemmin.

Tänä vuonna opiskelujen loppurysäys ja opintotukikuukausien loppuminen tarkoittavat huomattavaa kuoppaa talouteen. Tällä hetkellä olen saanut menot sopimaan pienehköihin tuloihini mukavasti. Rahaa on jäänyt jopa säästöön kuukausittain. Tulojen lasku vaatii kuitenkin uudelleenjärjestelyä. Päätä huimaa, kun katson budjetin pikkuruisia summia. Opintojen loppuun saaminen on kuitenkin niin tärkeää, että sen vuoksi olen valmis elämään vaikka näkkileivällä. Saanpahan tilaisuuden etsiä ja löytää uusia nuukailutapoja sekä oppia lisää elämän rahaa tärkeämmistä asioista. Sitten joskus, jos saan pätevyyttäni vastaavan työn ja tulot nousevat taas huimiksi (suomalaisen keskitulon tasolle), osaan toivottavasti arvostaa rikkauttani ja elää varojeni mukaan.

Vuosi tulee olemaan haastava, mutta jännittävä. Odotan innolla!

Kun se ainoa häviää

Minimalismin huono puoli konkretisoituu silloin, kun jokin esine hajoaa tai häviää. Kaapissa ei olekaan korvaajaa ja silloin pitää pärjätä ilman.

Minulla on vain yksi hiusharja ja se on paras ikinä kokeilemani, aivan mahtava. Tai siis oli. Nyt se on hävinnyt. Kadonnut lopullisesti. Kaapit kotona, harrastuspaikoissa ja ystävien luona on pengottu läpi, tuloksetta.

En ole harjannut hiuksiani ainakaan pariin viikkoon. Olen lotrannut hoitoainetta vähän runsaammin ja koittanut haroa pahimipia takkuja auki sormin. Suosin lettikampauksia ja pidän hiuksia kiinni. Näinkin pärjää, mutta ei tämä kovin hehkeältä tunnu. Nyt olen todistanut itselleni, että hiusharja todella on esine, joka ansaitsee paikkansa kotonani.

Ostosnihkeys ja nuukailu alkaa näköjään upota tapohin ja tottumuksiin, koska en millään haluaisi ostaa uutta. Toivon vanhan harjan maagisesti ilmestyvän jostain. Jouluruuhkaiset kaupat eivät houkuta, ostotahtia vauhdittavien joululaulujen ja mainostykityksen sekaan tunkeminen on jo ajatuksena väsyttävä.

Tänään vihdoin purin hammasta, marssin tavaratalon kosmetiikkaosastolle ja ostin harjan. Olin päättänyt, etten hehkuta blogissani yhtäkään ostosta, en ikipäivänä. Mutta tällä kertaa syön päätökseni ja sanon: Oli hyvä ostos.